Paksun Katariinan Tykkisisarkunnalla on kaksi tykkiä, Paksu Katariina ja Pitkä Barbara.
Paksu Katariina on pieni keskiaikainen bombardi. Sen kaliiperi on 2,65 tuumaa eli 65 mm. Putken pituus on 10,8 tuumaa eli 275 mm, ja sen perällä on alikaliiperinen, noin tuuman halkaisijaltaan oleva ruutikammio johon sankkireikä johtaa. Ruutikammio on juuri tälle tykkimallille tyypillinen ominaisuus, joka parantaa sytytysvarmuutta, putken kestävyyttä ja panoksen tehoa. Tykki on suustaladattava, ja se on kiinnitetty kolmijalkaiseen, koivupuiseen lavettiin. Lavetissa on yksinkertainen kohotusmekanismi joka toimii rei’itetyn rautaisen kaaren ja sokan avulla.
Tykki edustaa tyypillisintä 1300-luvun lopun ja 1400-luvun alkupuoliskon mallia. Sen esikuvina on käytetty sekä säilyneitä tykkejä että aikakauden kuvituksia. Ulkoisesti tykin erottaa historiallisista kappaleista vain putkeen kaiverrettu sarjanumero: lisäksi putken materiaali ja varmistustapa on turvallisuussyistä nykyaikaisten standardien mukainen. Historialliset bombardit olisi valmistettu ahjohitsaamalla rautatankoja putkeksi ja vahvistamalla ne rautavantein, etäisesti tynnyrintekoa muistuttavalla tavalla. Paksun Katariinan putki on koneistettu aseteräksestä.
Bombardi (ruotsiksi stenbössä, saksaksi steinbuchse) on mörssärin edeltäjä, lyhytputkinen tykki jolla voidaan ampua sekä suoraa että epäsuoraa tulta. Keskiaikaiset bombardit eivät olleet erityisen tarkkoja, niiden putket olivat usein niin lyhyitä että ammus pilkisti esiin putkensuulta ja ampuminen muistutti lähinnä samppanjapullon poksahdusta. Ammukset olivat aina väljiä, siis huomattavasti putken sisähalkaisijaa pienempiä, ja ne tilkittiin paikalleen räsyjen, puisten tulppien ja kiilojen avulla putkensuulta. Suurta tarkkuutta ei tarvittu, sillä ampumamatkat olivat hyvin lyhyitä: keskiaikaiset tykit olivat lähes yksinomaan piiritysaseita, ja tyypillisin käyttö bombardille oli piiritettävän linnan tai kaupungin muurin ampuminen muutaman kymmenen metrin päästä, piirityslinnoitteiden suojista.
Bombardien kaliiperit vaihtelivat 5 ja 50 sentin välillä. Paksu Katariina on siis pienintä mallia: sen ammukset eivät olisi murtaneet kivimuureja, vaan sitä olisi käytetty mm. porttien ja lautasuojusten tuhoamiseen, merkinantoon sekä rynnäköijien torjumiseen hauleilla. Keskiajalla tunnettiin lukemattomia erilaisia tykinammuksia, joista useimpia olisi voinut käyttää myös Paksun Katariinan kaltaisissa tykeissä: kiinteät ammukset olivat kiveä, kuten tykkityypin historiallinen nimi stenbössa kertoo. Niiden lisäksi saatettiin ampua lyijyisiä hauleja, nuolia, panssarintekijän ylijäämäpaloja eli teräviä pellinpaloja, sekä palavia, kimpoavia, ja räjähtäviä ammuksia.
Aikakauden tykeissä ei yleensä ollut pyöriä, kuten ei Paksussa Katariinassakaan. Piirityssodankäynnissä tykkejä ei tarvinnut pahemmin liikutella ampumavalmiina, ja kuljetusta varten ne yksinkertaisesti purettiin ja asetettiin vankkureihin. Ensimmäiset haupitsit, kenttätaisteluihin tarkoitetut tykit syntyivät 1420-luvulla kun bombardin lavettiin lisättiin kärrynpyörät.
Pitkä Barbara on tyypiltään kulevriini (ransk. couleuvrine, puol. tarasnice), hakapyssyä muistuttava mutta sitä raskaampi suustaladattava mustaruutiase.
Paksuun Katariinaan verrattuna Barbara on myöhäisempää mallia. Varhaiset kulveriinit olivat käsipyssyjä, jotka pian 1400-luvulla kehittyivät raskaammiksi ja vaativat tuen, jotta niillä voisi ampua vakaasti. Barbaran esikuvana on ns. Taborin tarasnice Tsekeistä, jonka jalusta tosin on myöhempi ennallistus. Kulveriinissa, toisin kuin bombardissa, putki on pitkä ja melko pieni. Tämä mahdollistaa suuren lähtönopeuden ja suorahkon lentoradan. Jo 1500-luvulla kulveriinit kehittyivät huomattavasti suuremmaksi ja pienimpienkin pituus oli useita metrejä.
